I love me just the way I am ♥

Pakkohan se oli eilisen iltapunnituksen jälkeen kokeilla myös aamupaino. Eli vaa'alla käyty ja nyt on iso hymy naamalla. Vaaka näytti 68 kiloa. Pelkäsin tosissani että kaikki laiskottelu ja herkuttelu olisi vaikuttanut toisella tapaa painoon, mutta onneksi näin. Ihanaa. Nyt siitä saa taas vähän lisäpuhtia tsempata ihan tosissaan ne muutamat viimeisetkin kilot pois. Haastetta tuo juhannus, tulevat lomat ja mökkielämä. Siellä kun kuitenkin tulee liikuttua vähemmän ja syötyä enemmän. Eikä juoksemiseen ole mahdollisuutta. Toisaalta on ihana välillä nauttia elämästä eikä kokoajan stressata. Kohtuus kaikessa taitaa olla aika hyvä yleissääntö :) Lähinnä tarkoitan siis herkuttelua. Ikävä kyllä en usko että mulla tulee koskaan olemaan ongelmaa liikunnan määrässä, ainkaan niinpäin että liikkuisin liikaa.

Rupesin tuossa äsken miettimään tuota painoasiaa. Täytyy nimittäin sanoa että olen lievästi pettynyt siihen etten ole "paremman näköinen" vaikka minulla on enää 2 kiloa tavoitepainoon. Minä kun luulin että olisin niin tyytyväinen itseeni kunhan saan ne muutamat kilot tiputettua. Tottakai on ihan eri tunne kuin aiemmin keväällä kun painoa on tippunut ja kroppa on selvästi kiinteytynyt. Mutta edelleen mietin kehtaanko laittaa lyhyet shortsit jalkaan tai voinkohan olla bikineissä. Siis muidenkin kun esim. perheen seurassa.

Onkohan se kuitenkin niin, ettei itseensä voi koskaan olla täysin tyytyväinen? Onko ihan mahdoton hyväksyä itsensä sellaisena kun on? 

Muistan kun olen moneen kertaan katsellut vanhoja kuvia itsestäni ja todennut että "hui kun olin silloin laiha". Kun olen ruvennut miettimään miltä olen itseni silloin tuntenut, en ole ollut tyytyväinen koska aina on liikaa jossakin ja aina täytyy jotain kohtaa hävetä ja peitellä. Pahoin pelkään että vaikka tiputtaisin tästä vielä 5 tai 6 kiloa en siltikään olisi tyytyväinen. Ja sen on pakko johtua jostakin muusta kun vaa'an lukemista. Taitaa kaikki olla pään sisällä. Toivoisin niin että voisin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Niin klieseiseltä kuin se kuulostaakin. Itsestänsä kannattaa toki pitää huolta, liikkua, syödä terveellisesti, hoitaa ihoa ja hampaita jne. Mutta olisi hienoa jos voisi olla tyytyväinen itseensä miettimättä niitä reiden vaalentuneita raskausarpia, löysää vatsanahkaa tai takareisien selluliittia. Luulen että sitten kun ne olisi hävinneet löytäisi sitä aina kuitenkin jotain uutta murehdittavaa. Ja eihän sen niin kuulu olla.

Aina kun murehdin raskausarpia ja löysää vatsanahkaa tulee mieleeni Cindy Crawford. Muistan vuosia sitten nähneeni tämän kuvan.

Kuva täältä

En nyt vertaa itseäni Cindy Crawfordiin enkä pidä Cindy Crawfordin kroppaa minään kauhuskenariona vaan päinvastoin. Aina kun mietin vatsaani tulee tämä kuva mieleeni. Olen ajatellut asian niin, että Cindy Crawfordkin taitaa kaikesta huolimatta olla vain ihminen ja hänelläkin on raskausarpia ja venynyt vatsanahka. Cindy Crawfordilla olisi varmaan mahdollisuus kirurgisesti korjauttaa vatsansa entiselleen, mutta ei ole halunnut. Niin ainakin kuvettelisin. Ja jos Cindy Crawford (jolle kroppa ainakin aiemmin on ollut tärkeä työväline) voi elää vatsansa kanssa onnistuu se varmaan minultakin. Ja onhan minulla kaksi aivan ihanaa lasta joita en missään nimessä vaihtaisi litteään ja sileään vatsaan :)

Yritetäänkö kaikki olla edes hitusen tyytyväisempiä itseemme ja keskittyä elämässä niihin olennaisiin asioihin? Ja murehtia niitä oikeasti murehtimisen arvoisia asioita. Mutta koitetaan välttää murehtimista ylipäätänsä!